Kamppailuvirasto Äärivirallinen Koneisto
Kamppailulajeissa on ammattimaisuuden ja lajien kasvun myötä otettu tuntuvia edistysaskeleita myös urheilijoiden turvallisuuden suhteen. Suomessa kamppailijoiden terveyden vaalimisessa ja vammojen hoidossa kaksi nimeä on ylitse muiden – Carl ja Christer Lybäck.
Kun suomalainen huipputason kamppailu-urheilija loukkaantuu lääkärikäynnin veroisesti, asian saa yleensä tietää viimeistään sosiaalisen median päivityksestä. Vammoja on monenlaisia, mutta päivityksiä yhdistää varsin usein yksi seikka: vastoinkäymisistä huolimatta kiittelevä sävy ja tapahtumapaikkana helsinkiläinen Bulevardin klinikka.
Christer ja Carl ”Kalle” Lybäck, isän ja pojan muodostama tehoduo, ovat viime vuosina lunastaneet aseman Suomen puolivirallisina kamppailulääkäreinä. Nyrkkeily- ja vapaaottelutapahtumissa he ovat vakiokasvoja kehälääkäreinä, mutta ennen kaikkea he ovat operoineet lukuisia kärkikamppailijoitamme leikkauspöydällä. Maine on kiirinyt pitkälle ja tuonut heille jatkuvasti uusia asiakkaita.
”Viime vuosina kamppailijat ovat varmasti olleet suurin urheilijaryhmä. Meille tilanne on sikäli mieluisa, että he ovat usein kärkiryhmän urheilijoita, vaikka kaiken tasoisia harrastajia käy”, Christer toteaa.
”Ilmeisesti puskaradio on toiminut, koska meihin otetaan nykyisin aika paljon suoraan yhteyttä vamman tullen ja kysytään, mitä tehdään”, Kalle komppaa.
Oman innostuksen kautta
Lääkärikaksikon erikoistuminen kamppailulajeihin ei ole käynyt sattumalta eikä äkkiseltään. Christer Lybäckin ensimmäiset kamppailu-urheiluun liittyvät muistikuvat ovat 1960-luvun taitteesta, kun hän seurasi isänsä kanssa Floyd Pattersonin ja Ingemar Johanssonin klassisia kehäkohtaamisia. Nyrkkeilijät olivat pikku-Christerin sankareita.
Kamppailupiireihin hän tutustui lähemmin päädyttyään 1990-luvulla harjoittelemaan Auvo Niinikedon salille hokutoryu jujutsua. Näin syntyneiden kontaktien kautta Christer on oman mielenkiintonsa seurauksena ollut pitkään mukana kotimaisen kamppailuhistorian käännekohdissa.
”Minähän olen ollut mukana vapaaottelussa ensimmäisestä Suomen otteluillasta lähtien, olin lääkärinä Turun Finnfightissa. Se touhu on muuttunut ihan älyttömästi – ja vain positiiviseen suuntaan, jos ajattelee tuomarityöskentelyä, matchmakingiä ja muuta. Silloin vain flaidattiin, nyt se on mennyt koko ajan urheilun suuntaan.”
Isänsä tavoin Kallekin innostui kamppailemisesta pienenä, ja tie vei samoja polkuja nyrkkeilysalin kautta jujutsutatamille.
”12-vuotiaana aloitin Viipurin Nyrkkeilijöissä, sitten hokutoryu jujutsua, vuosien ajan omaksi iloksi kaikenlaista. Kamppailulajit ovat ainoa urheilumuoto, joka koskaan on kiinnostanut”, Kalle muistelee.
Kalle päätyi kamppailulajien pariin myös ammatillisesti isänsä ansiosta, mutta hän on vienyt erikoistumisen vielä astetta pidemmälle. Hän on perehtynyt maailmalla kamppailulääketieteeseen ja kamppailu-urheilun ominaispiirteisiin lääkärin työn kannalta. Viime vuosina Kalle on muun muassa vieraillut Yhdysvalloissa osallistuen meren takana kohtuullisen suurta vaikutusvaltaa nauttivan Associaton of Ringside Physicians -organisaation vuosikokoukseen.
Samassa yhteydessä hän suoritti ensimmäisenä pohjoismaalaisena American College of Sports Medicinen myöntämän kamppailulääketieteen sertifikaatin. Tämä tunnustus vaaditaan yhä useammin ammattilaiskamppailun suurissa organisaatioissa toimivilta lääkäreiltä, esimerkiksi UFC käytännössä edellyttää sertifikaattia tapahtumissaan.
”Se oli kohtuullisen tiukka tentti, ja sitä ennen vaaditaan työkokemusta. Kamppailulääketieteessä olennainen ajatus on, että kun treenataan kovaa, se pitäisi tehdä oikein ja välttää vammoja. Ja kun vammoja väkisin tulee, pitää osata hoidossa ottaa huomioon laji. Tämä pätee tietysti tavallisiinkin ihmisiin, mutta kamppailun osalta se on vaikeampaa”, nuorempi Lybäck kertoo.
”Suuret liitot vaativat yhä enemmän pätevyyttä, tapahtumiin halutaan osaavia lääkäreitä. Sitä kautta sertifikaatilla on merkitystä. Tarkoitukseni on luoda tiiviimpi yhteys Pohjois-Amerikan ja Aasian urheilulääkäreihin ja saada järkevä keskusteluyhteys auki.”
Kehitystä kehässäkin
Lybäckit ovat seuranneet koko uuden vuosituhannen alun kotimaisen kamppailu-urheilun muutoksia läheltä, sivullisina mutta läsnäolijan näkökulmasta. Kumpikin kehuu tapahtunutta kehitystä eri näkökulmista.
”Aiemmin esimerkiksi vapaaottelun harrastajamäärä oli pieni, eikä ollut minkäänlaista tuomariosaamista. Molemmat ovat aivan eri tasoa nykyään. Lääkärihän ei matsien aikana voi juurikaan vaikuttaa kehän ulkopuolella, mutta tuomarin osaaminen on ihan olennaista ottelijoiden turvallisuuden kannalta. Ottelijatkaan eivät enää tule kylmiltään, vaan siellä on vakavissaan urheilevia ammattilaisia”, Christer summaa.
Rakenteiden parantumisen ohella Kalle nostaa esiin juuri urheilijoiden asenteiden ja toiminnan muuttumisen.
”Kamppailijoilla on nykyisin selvä ammattiurheilijan näkemys vammoihin ja niiden hoitoon. Nämä lajit ovat niin puhdasta urheilua nykyään, että se näkyy. Ja haluan myös korostaa sen merkitystä, että tuomariosaaminen ja säännöt ovat menneet paljon parempaan suuntaan”, poika toteaa isän nyökytellessä vieressä.
Värikkäänä tarinankertojana tunnettu Christer Lybäck muistelee huumorinsekaisella lämmöllä takavuosia, vaikka onkin tyytyväinen aikojen muuttumiseen.
”Kun menin alkuaikoina katsomaan loukkaantunutta ottelijaa, monesti ärähdettiin, että kaikki on hyvin. Se asenne on muuttunut päinvastaiseksi. Urheilulääkärin silmin kamppailijat ovat nykyään erilainen urheilijaryhmä kuin mikään muu. Joku nuori jääkiekkoilija on niin äijää kuin vain voi olla, useimmat vapaaottelijat taas ovat nöyriä, kilttejä ja kivoja.”
Suomessa asiat hyvin
Kun Kalle Lybäck vieraili perehtymässä Amerikan meininkiin ja kansainvälisten kollegoiden työolosuhteisiin, hän viestitti kotikulmille palattuaan lyhyen, mutta paljon puhuvan lausahduksen: ”Kyllä meillä Suomessa on aika hyvällä tasolla hommat”. Kyseessä ei ollut löysin rantein heitelty kotiseuturakkaus.
”Suomessa hoidetaan kamppailijoiden medical-puoli kansainvälisesti vertaillen hyvin. Yhdysvalloissakin käytännöt ovat eri osavaltioissa ja pienissä organisaatioissa hyvin vaihtelevia. Meillähän saatiin vapaaottelijoillekin muutama muutos sääntöihin, niistä iloitsin, näen sen edistyksellisenä askeleena”, Kalle perustelee.
Nuorempi Lybäck oli asiantuntijana itse mukana Suomen Vapaaotteluliiton taannoisessa muutostyössä, joten hän luonnollisesti seisoo sen takana. Tapahtumajärjestäjien turvallisuusvelvoitteet ja ottelijoiden pakolliset päänkuvaukset tai tiheämmin otettavat verikokeet eivät kuitenkaan saaneet aivan varauksetonta vastaanottoa lajiväen keskuudessa.
Muutosvastarinta on toki inhimillisyyden ydintä, jopa urheilijoiden terveyden kustannuksella.
”Kyllähän vastustus oli odotettavissa, mutta vapaaottelukaan ei ole enää pikkujengin laji, vaan vakavasti otettavaa urheilua, jossa kilpailu kasvaa koko ajan. Kun on kyse tämän kokoisesta täyskontaktilajista, tietyt asiat täytyy miettiä, jotta sitä voi harrastaa ja sen voi tehdä mahdollisimman turvallisesti. On selvää, että siitä tulee kustannuksia, mutta terveyden pitää mennä edelle”, Lybäck linjaa.
Isä Christer kuuntelee tarkkaan vieressä ja esittää jatkoksi painavan huomion. Kyse ei ole pelkästään urheilijoiden tuntemuksista tai yksittäisen tahon kuluista, vaan kamppailulajien kohdalla koko toiminnan oikeutuksesta.
”Yksittäinen urheilija ei varmaankaan ajattele asioita lajin olemassaolon kannalta. Sekin on tärkeää, että esimerkiksi vapaaottelun kaltainen laji, johon tulee paljon paineita ulkopuolelta, täyttää nykyaikaisen yhteiskunnan kriteerit. Minusta linja on ollut ihan oikean suuntainen, ja siksi suuri yleisö on alkanut hyväksyä lajia.”
Kamppailija, älä haudo vammojasi
Carl ja Christer Lybäck ovat hoitaneet kamppailu-urheilijoita vuosikausia ja kasvavissa määrin, joten heillä on myös käytännön kokemuksen tuoma vahva näkemys, millaisia erityispiirteitä kamppailijoiden kohtaamiin urheiluvammoihin liittyy. Esiin nousee lähes pelkästään kamppailijoille ominainen vammatyyppi.
”Etenkin vapaaottelijoilla ja painilajien edustajilla erottuu nimenomaan sellaisia vammoja, joita näkyy oikeastaan vain kamppailulajeissa. Esimerkiksi olkapään takaosan repeämiä, jotka ovat todella harvinaisia muussa väestössä. Ne johtuvat tietysti lajiin liittyvästä kuormituksesta juuri siihen paikkaan. Ne ovat vammoja, joita lääkärin täytyy osata epäillä, koska ne ovat niin harvinaisia”, Kalle kertoo.
”Toisaalta esimerkiksi vapaaottelu on niin monipuolinen laji, että siinä tulee aivan tavallisiakin urheiluvammoja laajalla skaalalla. Harvassa lajissa voi niin monipuolisesti vammautua kuin vapaaottelussa”, hän naurahtaa.
Kumpikin Lybäckeistä lisää hoitoprosessiin liittyvänä erityispiirteenä sen, että takavuosien kovanaamaimagon vastakohtana etenkin ammattilaiskamppailijat ovat äärimmäisen motivoituneita hoidattamaan itsensä huolella kuntoon.
”Yleisellä tasolla toki voi sanoa, että kaikki korkean tason urheilijat ovat motivoituneita esimerkiksi leikkauksen jälkeiseen kuntouttamiseen. Siinä on selvä ero niin sanottuun tavalliseen ihmiseen tai perusharrastajaan”, Christer täsmentää.
Entä millaisia terveisiä kokenut kaksikko lähettää kotimaisille kamppailulajiharrastajille?
”Ylipäänsä kun saa jonkun vamman, se kannattaa melko pian arvioida. Ettei käy niin, että vuosien mittaan tulee pienempiä kolhuja ja niiden kertyessä on vähän ajan päästä aivan rikki. Kun saa yhden vamman, hoida sen kunnolla ja lähde sitten taas puhtaalta pöydältä”, toivoo Kalle Lybäck.
Lääkärin etiikka kestää
Kamppailulajit voivat olla ajatuksena hankalasti pureskeltava pala lääkärin ammattietiikan kannalta. Vaikka kehissä ja tatameilla ei tarkoituksellisesti pyritä toisen ihmisen vahingoittamiseen, varsinkin ammattilaisten täyskontaktilajien arkirealismi määrittyy ”lyö tai tule lyödyksi” -periaatteen mukaan. Vammoja tulee ja niitä aiheutetaan.
Lybäckit ovat kasvaneet itse kamppailumaailmaan sisään oman kiinnostuksen myötä, joten ymmärrys kamppailu-urheilun luonteesta ja lainalaisuuksista on syvällistä. Asiaan täysin perehtymättömälle kollegalle kysymys ei kuitenkaan välttämättä ole niin helppo.
”En ole kokenut sitä vaikeana. Joskus jännittää, mutta ei etiikan näkökulmasta, koska näen sen puolen kuuluvan kamppailulajeihin. Joskus voin pelätä jonkun kamppailijan puolesta hetkellisesti, toivoen, että tuomari tajuaisi jo keskeyttää matsin”, Christer tuumaa.
”En koe sellaista ongelmaa, mutta yleisesti lääkäripiireissä aika moni näkee eettisiä ongelmia näissä lajeissa. Enemmän se on varmaan sitä, että vastuu on aika suuri, kun menee julkiseen tapahtumaan, se on eri asia kuin arjessa vastaanottohuoneen rajatussa tilanteessa”, Kalle puolestaan arvioi.
Kaksikko muistelee joskus joutuneensa tekemään pitkiä kollegiaalisia soittokierroksia, kun kummankin ollessa estynyt kaivattiin paikkaajaa kamppailutapahtuman lääkäritehtäviin. Christer huomauttaa, että perusasenteen lisäksi myös julkiseen ja haasteelliseen tehtävään liittyvä paine vaikuttaa mielipiteisiin. Hän tiedostaa hyvin, miten tarkkaan syyniin lääkärin toiminta joutuisi, jos kamppailutapahtumassa sattuisi vakavampia loukkaantumisia.
”Suuri osa kollegoista ei aiheuta minkäänlaista ongelmaa, mutta toki osa lääkäreistä näkee kaikki kamppailulajit aivan älyttömänä pelleilynä, eikä halua liittyä niihin millään tavalla. Se voi totta kai meitä vähän leimata, mutta ei se ole ainakaan minulle ongelma”, Kalle pohtii.
Isä saa lopulta viimeisen sanan ja tiivistää samalla kamppailu-urheilua rakastavan parivaljakon lähestymistavan osuvasti.
”Me olemme kumpikin oman tien kulkijoita. Osa kollegoista on tosiaan sellaisia, että heillä on jyrkkä kanta aiheeseen, mutta se ei hetkauta millään tavalla”, Christer Lybäck toteaa.
Teksti: Jani Mesikämmen
Kuvat: Marko Simonen
