Kamppailuvirasto Äärivirallinen Koneisto
Kotimaisen vapaaottelun alkuräjähdyksestä on kulunut 20 vuotta. Finnfight 1 raivasi muille tietä läpi moraalisen paniikin sankan viidakon. Ja jätti pysyvän jäljen.
Toukokuu 1998. Syrjäisessä Pohjolassa kuplii suuri närkästys. Suomeen on rantautumassa viihteen muoto, joka uhkaa kansan henkistä hyvinvointia ja rapistuvan yhtenäiskulttuurin tunkkaisia rippeitä. Urheilusta ei puhu kukaan, vaikka ultimate fighting –nimellä kulkevan kummajaisen voisi myös ymmärtää liittyvän kamppailu-urheiluun.
Pahennuksen siemenet on kylvetty edellisenä vuonna, kun tieto Amerikassa kyseenalaista mainetta niittävästä Ultimate Fighting Championship –spektaakkelista on kantautunut muidenkin kuin kamppailulajien harrastajien korviin, iltapäivälehdetkin ovat jo osanneet taivastella asiaa.
Image-lehden reportaasi Tony Halmeen visiitistä UFC-häkkiin kuvaa Juha Turkan lennokkain sanakääntein mullistavaa lajia isolla väripensselillä:
”Se on lainsuojaton laji, jota kadunmies rakastaa siksi, että sitä ei ohjaa yhteiskunnan käsi. Se on nöyryytettyjen ihmisten tilaisuus huutaa verenhimonsa pihalle, se on rietasta flirttailua kuoleman kanssa.”
Kohu räjähtää käsiin maaliskuussa, kun The European –sanomalehti uutisoi näyttävästi verisen ”ihmiskukkotappelun” rantautumisesta vanhalle mantereelle. Näkökulmasta riippuen pahinta tai parasta on se, että amerikkalainen karateka Douglas Dedge on juuri kuollut kehässä Ukrainassa. Tapahtuneesta ei juuri kellään ole varmaa tietoa saati näköhavaintoa, mutta World Super Challenge -kisaan Kiovassa omalla kustannuksellaan osallistunut 31-vuotias perheenisä on tuupertunut kanveesiin hävittyään ottelunsa ja menehtynyt sairaalassa pari päivää myöhemmin.
Kuin ohimennen sanomalehtiartikkelin lopussa todetaan tällaista iltaa vietettävän Suomen Turussa toukokuussa. Yhtäkkiä uusi viihdeurheilun muoto näyttää yhteiskunnalliselta uhalta. Verta, väkivaltaa, kuolema! Meillä Suomessa?
Mutta mistä lopulta oli kyse? Pohjimmiltaan siitä, että muutamat innokkaat harrastajat halusivat luoda mahdollisuuden kilpailla tavalla, jota ei muutoin ollut tarjolla.
On hedelmätöntä yrittää määritellä, missä Suomessa ensimmäisenä harjoiteltiin vapaaottelun kaltaista kamppailua. Sen sijaan siitä ei ole epäselvyyttä, miten suomalainen vapaaottelukulttuuri sai alkusykäyksensä. Sen tarjosi Finnfight 1 –iltama Turussa. Se loi kertaheitolla mallin lajin tapahtumille ja aiheutti tahtomattaan koko lajia pitkään määrittäneen julkisuusryöpyn.
Alussa ei ollut suurta visiota tulevaisuudesta. Jari Ilkka oli muutamaa vuotta aiemmin Turkuun muuttanut aktiivinen kamppailulajien harrastaja, jolla oli palava halu oppia uudenlaisia kamppailutaitoja ja päästä kisaamaan. Shaolin-salin sittemmin maineikkaaksi muuttuneessa treeniporukassa hän tutustui toiseen Turkuun muuttaneeseen kamppailijaan, Marko Leisteniin. Yhdessä syntyi ajatus siitä, että aika olisi kypsä uudenlaiselle kilpailulle.
”Se oli oikeastaan siinä, kun oli pyöritelty UFC-videoita ja innostuttiin Suomeen tulleesta shootfightingista, sitten piti päästä kilpailemaan”, muistelee Jari Ilkka.
Leistenillä oli aiempaa kokemusta nyrkkeilyiltojen järjestämisestä, joten aivan kylmiltään ei leikkiin hypätty. Kolmanneksi pyöräksi järjestäjätrioon löytyi Ilkan työkuvioista tuttu, satunnaisempi kamppailulajien harrastaja Sami Koivumäki.
”Jari sitä puhui, että pitäisi varmaan järjestää itse kilpailut, kun ei ollut mitään tarjolla. Olin herkkä innostumaan kaikesta hullusta. ”Joo, järjestetään vaan”, totesin heti”, naurahtaa Koivumäki.
Kolmikko lähetti kisakutsuja kattavasti kotimaisiin seuroihin. Lisäksi kaverukset jakoivat niitä maaliskuussa 1998 Tukholmassa Ilkan osallistuessa elämänsä ensimmäisiin brasilialaisen jujutsun kisoihin. Homman nimi oli tietysti ”ultimate fighting”.
”Ultimate fightingin saatanallisuus on siinä, ettei sillä ole säännöttömyytensä takia edes tarkoitusta rakentaa konsensusta yhteiskunnan kanssa.” – Image 5/1997
Tapahtumaan kaavailtiin turnausmuotoista kisaa neljään painoluokkaan. Vähät säännöt kopioitiin parhaan kyvyn mukaan vanhoista UFC-tapahtumista. Tärkeintä oli, ettei niitä ollut liikaa. Kilpailukutsu tiivisti lähestymistavan: ”Kenelle: kaikille halukkaille, omaat voimaa tai kamppailutaustaa, anything goes, K-18”.
Kaikki ei kuitenkaan käynyt aivan yksinkertaisesti, sillä kansainvälisen mediajulkisuuden jälkimainingeissa yleinen mielenkiinto heräsi. Toukokuun lähestyessä järjestäjillä oli yhtäkkiä käsissään vaikeasti hallittavissa oleva julkisuuskriisi.
Kun kävi selväksi, että tapahtuma todella on tulossa, kotimainen lehdistö pääsi revittelemään asialla. Koska kunnon tietoa asiasta ei ollut juuri kellään, varmin tapa reagoida vieraaseen uhkaan oli vaatia sen kieltämistä. Suomen hallitus ja EU-komissio eivät esitetyistä vaateista huolimatta puuttuneet kotimaisen kamppailuhistorian muotoutumiseen.
Kisaidean keksiessään kolmikko silti tuskin osasi ajatella, että he joutuisivat puolustamaan visiotaan muun muassa Ylen A-studiossa.
”Ei meille sen kummempaa painetta aiheutunut, jatkettiin vain järjestelyhommia. Keskustelua käytiin sillä tasolla, ettei meillä ollut siihen oikein mitään sanottavaa”, Ilkka hymähtää.
”Olimme iltapäivälehtien kannessa viikon ajan. Painetta tuli median taholta, mutta järjestelyt menivät suurella intohimolla ja tuurilla maaliin”, Leisten kertaa.
Kohu ja julkisuus kääntyivät kaiken stressin jälkeen Finnfight-väen hyödyksi. Vastaavaa mainoskampanjaa he eivät ikinä olisi voineet ostaa. Kun toukokuun yhdeksäs päivä valkeni, tuhatpäinen yleisö kansoitti loppuunmyydyn Rantasipi Ikituurin hotellin areenan ja kisaraportin mukaan joitakin satoja piti käännyttää ovelta poiskin.
”Se on selvää, että lopulta saimme siitä hyötyä. A-Studion lähetyksessäkin vedettiin tapahtuman juliste esiin. Kääntöpuolena oli se, että julkisen paineen takia oli viimeiselle viikolle saakka epävarmaa, saadaanko tapahtuma pitää”, muistelee Ilkka.
Vaikka viranomaisten väliintuloa vaadittiin eri tahoilla, kaikki tarvittavat luvat oli anottu asianmukaisesti. Mitään estettä illan toteutumiselle ei lopulta ollut.
Erääseen asiaan julkisuus kuitenkin saattoi vaikuttaa kielteisesti, sillä kisaajia kinkereihin ei saatu toiveiden mukaisesti. Kisakutsu julisti, että enintään 32 kyvykkäintä pääsee mukaan. Kisapäivän koittaessa suunnitellusta yli 90-kiloisten raskaasta sarjasta oli luovuttu, ja kolmessa painoluokassa (-70 kg, -80 kg, +80 kg) mukana oli yhteensä 16 uskalikkoa.
Budoka-lehti tosin epäili jälkikäteen palkkioiden pienuutta osasyyksi vaatimattomalle osanotolle. Painoluokkien voittajille oli tarjolla tuhannen markan palkinto, nykyrahassa summa vastaa runsasta 200 euroa. Raskaan sarjan voittaja olisi saanut ruhtinaalliset 5000 markkaa (noin 1100 euroa).
Kilpailijoita oli toivottu laajemmalla kansainvälisellä skaalalla, mutta ensimmäiseen Finnfight-iltaan saapui vain viisi ruotsalaista ottelijaa. Siinäkin toki riitti pureskeltavaa kotimaan urhoille.
Suomalaisen vapaaottelun todellisista pioneereista mukana oli vaasalainen Ykä Leino. Alkuperäisen motiivinsa mukaisesti Jari Ilkka nousi itse kehään päivän ensimmäisessä ottelussa alle 70-kiloisten sarjassa. Hän voitti Teemu Lundgrenin täyden ajan eli kymmenen minuutin aherruksen jälkeen, mutta joutui luopumaan jatkosta polvivamman vuoksi.
”Siinä oli niin paljon järjestelyiden kanssa kiirettä, että keskittyminen meni harakoille. Heräsin matsiin vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen alapotku tuli jalkoihin”, Ilkka toteaa.
Ottelut polkaistiin käyntiin jo puoliltapäivin. Yleisö odotti näkevänsä jotain hurjaa, samoin kaiketi poliisivoimat, jotka olivat usean miehen voimin väijymässä tapahtumien kulkua. Lopputulos oli pieni antikliimaksi. Nyrkkeilykehässä ei nähty kuolonkinkereitä, ei edes kovin ikimuistoista kamppailua.
Oman ottelunsa Riku Aallolle luovutuksella hävinnyt Ykä Leino tiivisti omalta osaltaan olennaisen kuvaavasti Sakari Luoman Fight! Vapaaottelua Suomesta -kirjassa:
”Oikeastaan siitä matsista puuttui kaikki: tekniikka, puristus, tiukkuus ja hallinta. Se oli vähän kuin kaksi mustekalaa olisi ottanut yhteen. Ihme säätöä vailla mitään tarkoitusta. Silloin tajusin aika konkreettisesti, että ei tässä ihan niin kovia jätkiä vielä oltukaan.”
Ottelijat eivät yksinkertaisesti olleet sillä tasolla, että kovin monumentaalista taistelua olisi saatu aikaiseksi. Etenkin mattopainiosuudet oli pettymys rajua show’ta odottaneelle kansalle.
”Kaamea äärimmäisyystaistelu petti odotukset: veri ei roiskunutkaan”, otsikoi Turun Sanomat huvittuneen ihmettelevän tapahtumakatsauksensa.
”Areena oli loppuunmyyty ja harva oikeastaan katsomossa edes tiesi, mitä tuleva tuo. Moni pettyi, ettei veri lentänytkään ringsiden kolmannelle riville, mutta hyvä niin”, Leisten toteaa.
Oman osansa tunnelman latistamiseksi tekivät ruotsalaisvieraat, joista ainoastaan yksi hävisi ottelunsa. Muut tekivät nopeasti selvää jälkeä. Painoluokkaturnauksetkin typistyivät rivistöjen harventuessa jo avauskierroksen jälkeen. Kahdessa painoluokassa semifinaalista tuli loppuottelu ja kolmannessa voittaja selvisi muiden luovutettua jo ennen sitä.
Länsinaapureiden muutaman askeleen etumatkan osoitti selvimmin yli 80-kiloisten sarjan kahdella pikavoitolla kuitannut Rickard Andersson. Siinä missä Ilkka oli pari kuukautta aiemmin avannut BJJ-uransa kisaamalla ilman lajiharjoittelua, Andersson oli perehtynyt pukupainin jo Brasiliassa asti, ja ehtinyt myös kokeilla taitojaan äärimmäisyystaistelun tapaisissa kilpailuissa.
”Ruotsin pojat näyttivät melko nopeasti, miten homma taputellaan. Joko jengi osasi lyödä tai brassijujutsua. Ei ollut ketään, joka osasi molemmat. Andersson jäi ottelijoista mieleen, hän oli aivan omalla tasollaan”, Leisten kertaa.
Suomalaisista erottui monipuolinen Jarmo Haimakainen. Jari Ilkka luonnehtii hänen olleen aikaansa edellä, Haimakaisella saattoi jopa olla ottelusuunnitelma kehään noustessa, Ilkka epäilee nauraen.
Kilpailun johtajana käytännön asioiden parissa koko kisapäivän huhkinut Koivumäki arvostaa kaikkia kehään nousseita. Hän muistuttaa, että 15 vuotta sitten jokainen Finnfight-ottelija sukelsi syviin vesiin.
”Nykyottelijat ovat kovia treenin ansiosta, mutta on sanottava, että niillä jätkillä oli todella paljon munaa. Oli kova juttu mennä kehään sillä osaamisella ja sen kohun jälkeen”, Koivumäki pohtii.
”Tässä turnauksessa ei saanut lyödä kaverilta älyä ämpäriin, vaikka äärimmäisyyskisan nimeä käytettiinkin.” – Budoka 3/1998
Tapahtumaa voi pitää onnistuneena, eikä pelkästään siksi, että iltaman jälkeen Finnfight näkyi Kymmenen Uutisten loppukevennyksessä eikä rikosuutisissa. Järjestäjien tavoite täyttyi siltä osin, että verikekkereiden sijaan Turussa nähtiin urheilukilpailu.
”Eihän tämä ollut kuin yksi kamppailulaji muiden joukossa. Kadulla näkee paljon pahempaa”, totesi komisario Matti Ohlsson Turun Sanomille.
Äärimmäisyystaistelun maihinnousun aiheuttama kohu jatkui jonkin aikaa. Sisäministeri Jan-Erik Enestam povasi MTV3:n haastattelussa, että jatkossa lupia tällaisille huvituksille ei herkästi irtoa. Toisin kävi, sillä tapahtumia riitti ja kauhistelukin laantui hiljalleen. Finnfight vakiintui jo alkuvuosinaan puoliviralliseksi Pohjoismaiden mestaruusturnaukseksi, ja myöhemmin samana vuonna alkunsa saanut Vaasafight miellettiin Suomen mestaruuksien kilvoittelun areenaksi ennen kuin varsinaisia SM-kisoja järjestettiin.
Kohu unohtui, tosin Ilkka ja Ykä Leino pääsivät vielä vuotta myöhemmin Ylen Silminnäkijä-ohjelmaan perustelemaan, miksi ultimate fighting on urheilua eikä peiteltyä väkivaltaa. Ensivaikutelman jättämiä jälkiä on korjattu pitkään. Vapaaotteluväki on kehien ja häkkien ulkopuolella joutunut taistelemaan asemastaan poikkeuksellisella tavalla. Ennen vuosituhannen vaihdetta lyöty leima on pysynyt tiukasti suuren yleisön ja urheilutoimittajien mielissä.
Toisaalta huonomminkin olisi voinut käydä. Yhdysvalloissa on kärsitty tuon aikakauden julkisen myllytyksen seurauksista. Lajin huimasti kasvaneesta suosiosta huolimatta MMA oli pitkään 2000-luvulle saakka kiellettyä joissakin USA:n osavaltioissa. Täyskieltoja langetettiin myös joissain Euroopan maissa, mutta suomalainen yhteiskunta osoitti tässä kohdin jonkinlaista henkistä vahvuutta ja vapaaottelu sai jatkaa kasvuaan.
Sinä toukokuisena iltana 20 vuotta sitten ei ehkä nähty mainoksen lupaamaa UFC-henkistä eri lajien huippujen välienselvittelyä, mutta kamppailijoiden silmin urheilullisesti kiinnostava tapahtuma joka tapauksessa.
Finnfight 1 sytytti liekin asiasta innostuneiden mieliin, ja tarjosi mallin muille. Jonkun oli raivattava tie. Perästä seurasi muita tapahtumia ja joukko nykyisin lajin kotimaisina legendoina pidettyjä taistelijoita. Ja tietysti kymmenen vuoden jatkumo Finnfight-iltoja, jotka tarjosivat kamppailukansalle rutkasti muistelemisen arvoisia hetkiä.
Sen tien päässä häämötti isompi kokonaisuus, jota nykyisin nimitämme suomalaiseksi vapaaotteluksi. Aikojen muuttumisesta kertokoon vaikkapa se, että lajipioneeri Ykä Leino valmentaa nykyisin turkulaisjunioreita, ja hänen ensimmäisiin valmennettaviinsa lukeutunut Makwan Amirkhani on paitsi UFC-ottelija, myös suosittu julkisuuden hahmo. Tulevat ykäleinot eivät vuonna 2018 joudu sukeltamaan tuntemattomiin vesiin, vaan aloittelijat pääsevät tutustumaan lajiin hallitusti amatöörikisojen kautta. Tie ammattilaiskehiinkin käy usein arvokisojen kautta, Kansainvälinen Vapaaotteluliitto IMMAF perustettiin Ruotsissa keväällä 2012.
Artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin FightSport-lehden numerossa 2/2013.
Teksti: Jani Mesikämmen
